Saarnamiehen suosituksia säästökuuriin ja kestävämpiä valintoja ruokapöytään

– HAMPPU, NOKKONEN, HÄRKÄPAPU, TATTARI, IDUT ja LINSSIT

Olipa kerran Samuli Saarnamies nuorempi, joka ei silloin tosin saarnannut valinnoistaan kovin aktiivisesti, mutta askarrutti omaa mieltään kysymyksillä ruoan terveellisyydestä, ympäristövaikutuksista ja tietysti oravan pyörästä hieman pudonneena myös taloudellisuudesta. "Kukapa ei tahtoisi syödä hyvin, mutta aiheuttamatta kuitenkaan liikaa harmia muille tai itselleen. Rahallahan saa vaikka mitä, mutta senkin eteen on tehtävä työtä, jonka sisältöä ei aina voi oikein määritellä", Saarnamies tuumi.

Siksi vaikka kallis ravintolalasku olisikin aistinautinnon väärti, voi se samalla olla tuhlaileva valinta ympäristön ja itsensä yksilön henkisen kehityksen kannalta... siis jos sen rahan eteen on pitänyt tehdä jotakin vähemmän mairittelevaa, epäeettistä, kestämätöntä työtä ja kenties sillä rahalla mikä ravintolaan on tullut syydettyä, tehdään taas lisää epäeettisiä ja kestämättömiä valintoja ja siitä rahasta maksetuilla veroilla jälleen tuetaan kestämättömyyttä. Siinäpä yksi asia joka kaupunkielämässä helposti kismittää – kiire ja kestämättömyys, ajattelemattomuus valinnoissa.

Millainen olisi uuden sukupolven kestävän kehityksen keittiö?  Varmasti olisi ihanteellista, että söisimme enemmän yhdessä ja ruokailutapahtuma olisi aina valmistuksesta lähtien osallistavampaa, ekologisempaa ja kohdennetumpaa – ihmisten ja ympäristön tarpeet ja resurssit huomioon ottavaa. Tarkempaan vastaukseen en tässä vaiheessa pyrikään, mutta jaan tänään muistoja ravintohetkistä jotka ovat saaneet minut oivallusten äärelle. Ja sitten niitä oivalluksiakin, ja reseptejä! Saarnata en tarkoita, mutta saarnaanpa jonkun verran kuitenkin!

Ruokamuisteloiden ja oivallusten äärellä

Tapahtui kerran kesäisessä pikkukaupungissa. Omaa arvomaailmaa (ja ruokalautastaan) kokoavan nuoren etsijän korviin kantautui tarina miehestä joka oli elänyt vuoden käyttäen ravintonaan pelkästään hampunsiemeniä. Ja sitten niitä oli siinä, öljyhampun – Finolan – siemeniä kokonainen ämpärillinen, kun kaveri oli tilannut niitä jostain ulkomailta ja hän kertoi tuota tarinaa. Ihmettelin kovin. Minuun vetosi kaikki extrme-tyypit ja selviytymistarinat yhteiskunnan outsidereista, koska toisaalta olin ollut jo pitkään huolestunut ympäristön kantokyvystä ja siitä mihin tämä hulabaloo pidemmän päälle johtaisi ja toisaalta oma epämääräinen pahoinvointi pakotti etsimään vaihtoehtoja. Ajattelin, että eihän meillä nyt ole mitään hätää jos näillä kerran pärjää. Rouskuteltaisiin vaan menemään.

Myöhemmin opin, että karjalaiset on hampun siemenillä (ja odralla tietty) piirakatkin täyttäneet ja ne ovat olleet osa köyhäin ruokavaliota monessakin muodossa. Ja on kuultu lintulaudoiltakin kerrottavan, että siemensekoituksista hamppu nokitaan ennen muita. Linnuille se hienosti kelpaakin kokonaisena, mutta ihmisten olen nähnyt vierastavan tätä makuominaisuuksiltaan ehkä hieman oudohkoa ravintoihmettä. Siksi olen harjoitellut ujuttamaan hampunsiementä ruokalajeihin niin, että niistä olisi nauttijalleen myös aistillista iloa­. Kyllä niistä on sitten tullutkin tärkeä osa ruokavaliota. Liekö sitten sen ansiota vai minkä, että en oikeastaan enää koe pakottavaa tarvetta paeta jonnekin yhteiskunnan ulkopuolelle selviytymään, mutta kyllä muutama säkki hampunsiemeniä kaapin perällä mukavasti mieltä tyynnyttää.

Ruokamuisteloista tärkeimpinä mieleen palautuvat myös lukemattomat lämpöiset hetket linssikeiton äärellä. Perhe on koolla, ystäviä on tullut kylään yllättäen tai odotetusti tai on itse mennyt naapuriin kylään ja siellä on vähän jo vieraita toivottukin. Linssikeitto on porissut liedellä vaatimattomasti mutta täyteläisesti: tomaattikastiketta, punaisia linssejä, ehkä kermaa (tai kookoskermaa), perunaa kenties, korianteria tai jotakin itämaiseen vivahtavaa maustesekoitusta. Siinä ruokalajissa on niin lohdullinen, suorastaan äidillinen ote ja kun homman pitää yksinkertaisena, niin senhän oppii valmistamaan kuka vaan, tuosta vaan. Ei maksa paljon, eikä kestä kauan.

Sitä hetkeä en ikävä kyllä muista kun opin idättämään ituja, mutta se on varmasti ollut hiljaista innostusta täynnä. Sen muistan, että epävarmuus, mielen heikkous ja elämän yleinen epäjärjestys aiheutti taannoin paljon harmia iduille ja idättäjälle kun huuhtelurytmiä ei meinannut löytyä, satsit unohtuivat ja pilaantuivat. Eräänlaiselle uusavuttomuuden piinaamalle kaupunki-idealistille idut ovatkin olleet suuria opettajia ravinnon tuottamisen alkeissa. Urbaani omasta maapläntistä ja jonkun asteisesta ruokaomavaraisuudesta haaveileva kerrostaloeläjä voikin virittäytyä viljelytouhuihin matalalla kynnyksellä itujen avulla. Kun pienoisviljely tiskikaapissa sujuu, voikin alkaa katsella varmemmin ottein omaa palstaa.

Onnellisin ituihin liittyvä muisto on syntynyt oman poikasen ruokinnassa. Vaikka moni hartaudella valmistunut ruokalaji ei ole pojalle maistunut ovat idut hävinneet aina lautaselta suurella ruokahalulla. Siitä jaksaa olla aina kovin kiitollinen. Minähän en ole tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin kastellut, huuhdellut ja huljutellut, mutta idut ovat kasvaneet ja pojalle ne maistuu. Jälkikasvu on ruokittava ja idut pelastavat tilanteen suurelta osin. Monet lapset tuntuvat olevan myös luontaisesti kovin innostuneita itujen kasvattamisesta, joten kannattaa varmaan esitellä tämä selviytymiskeino heille jo varhaisessa vaiheessa.

Ituja kasvattamalla ja ruokavaliota iduilla­ korvaamalla säästämme valtavasti energiaa mitä tulee monien tuoreuksien viljeljyyn etenkin talviaikaan.

Vihreitä linssejä itämässä.

 

Vastoinkäymisiä ja oman "lahjakkuuden" löytämistä

Idätystouhut sujuivat itsellä siinä vaiheessa jo aika rutiinilla ja puutarhakokeilujakin oli kertynyt monelta vuodelta kun eräänä syksynä pääsin vihdoin asettumaan unelmien torppaan Louhikummulle ja aloittamaan kaavailut pienimuotoisesta peltoviljelystä. En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo ja siksi oli selkeää jo alussa etten yrittäisi mitään liian vaativaa vaan pistäisin vaan jokusen rivin perunaa ja niille kumppaniksi maailman vanhinta tunnettua viljelykasvia – härkäpapua – vaatimattomasti. Siitä olin lukenut, sitä oli selviytyjät kehuneet ja etenkin sen vaatimattomuutta oli ylistetty.

Naapuri kävi auttamassa traktorilla alkuun ja keväällä pääsin kylvöhommiin. Odotukset olivat korkealla, mutta kaikesta vaivannäöstä huolimatta (tai ehkä osittain juuri siksi), pikkupeltoni sato jäi ohueksi. No en tietenkään ollut malttanut laittaa pelkästään perunaa ja härkäpapua vaan kokeilin siinä sivussa noin pariakymmentä muuta juuresta, yrttiä, salaattia ja sipuleita. Sitten koin kasvimaalla tuskaisia epätoivon hetkiä, rikkaruohojen esiinmarssin ja viljelykasvien katoamisen niiden alle. Hikeä, turhautumista ja epäonnistumisen tunteita.

Loppujen lopuksi perunat kasvoivat hyvin. Ja härkäpavut siellä täällä, niitä olisi pitänyt kylvää enemmänkin ja tiheämmin. Tein kesäkeiton. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut olla siitäkin ateriasta kiitollisempi, mutta en mahtanut pettymykselleni mitään. Siinä keitossa oli surullisella tavalla läsnä pellosta nousematta jääneet ainesosat ja viljelijän lahjattomuus. Ensimmäiset vuodet oman kasvimaan parissa eivät vahvistaneet luottamusta viljelytaitoihini, mutta uskon edelleen härkäpapuun ja perunaan. Ne ovat hyviä kumppaneita.

Villivihannesten keruuta Louhikummussa.

 

 

Hortoilua Louhikummussa

Samaan aikaan kun vastoinkäymiset viljelypalstan parissa koettelivat uskoa perinteisen maatilaelämän autuuteen, tarjosi hortoilu Louhikummun maastossa herkulliset apajat villivihannesjahtiin. Siinä hommassa kärsivällisyyttä, lihasvoimaa ja kaikenlaista pähkäilyä tarvitsi huomattavasti vähemmän. Riitti vain kun tunnisti kasvin ja sitten keräsi sitä. Ja siinä kävi monesti niin, että kun aikansa keräili, vaipui hyvin levolliseen ja huolettomaan mielentilaan. Villisti kasvavan maan tuntumassa viipyessä saattoi nimittäin usein alkaa tuntua erikoinen keveyden tunne joka oli hyvin miellyttävä. Ajattelin että "tämä on minun joogaa".

Olin monta syötäväksi kelpaavaa peruskasvia oppinut tunnistamaan jo vuosia aiemmin, mutta nyt opiskelin luonnonvaratuottajaksi ja rohto- ja ravintokasveja opittiin koulussa koko ajan lisää. Pikkuhiljaa Louhikummun villinä kasvavasta pihasta aloin tunnistaakin niitä. Välillä tuntui, että olipa niistä monet jo aiemmin vihjailleet olemuksellaan sen suuntaista. Ikään kuin intuitiolla tai syvälle mieleen tallentuneella tiedolla olisi voinut jo tietää kasvin syötävyydestä jos siihen tietoon vain olisi osannut luottaa. Totta kai tietty epävarmuus oli usein läsnä ja oli jännittävää kun ekan kerran lähestyi tunnistamaansa uutta kasvia: tarkasteli, varmisteli, kaiveli syötäväksi kelpaavia osia esiin ja varoen maisteli – niin monta ihmeellistä makua ja elämystä. Monta tyyntä kesäistä päivää ja iltaa niityllä rauhassa käyskennellen, ihmeen äärellä kuljeskellen.

Vaikka luulen, että tiedän jo suurimman osan lähiympäristöni ravinnoksi kelpaavista kasveista, silti joka vuosi tulee aina uusia tuttavuuksia. Se on hauskaa, mutta toisaalta tuntuu entistä mukavammalta että niitä vanhoja tuttuja joihin ainakin voi luottaa, on koko ajan enemmän. Ja niistä ylivoimaisimpana nokkonen. Se on tuttu useimmille eikä suotta. Kesällä nokkonen on nopea kerätä vaikka kuivattavaksi. Esim. talvella se on erittäin hyödyllinen vihreänä voimanlähteenä.

Louhikummun tila oli joulukuussa 2015 mukana järjestämässä Joensuussa Kansankeittiötä ja puolisen vuotta aiemmin kerätyt kesäiset nokkoset pääsivät siellä oikeuksiinsa valkosipulisen nokkos-tattarisoton lisukkeena. Kuivattu ja uudelleen liotettu nokkonen on hämmästyttävän riittoisa raaka-aine ja liotusvettä pystyi käyttämään juuri sopivasti tattarin keitinvetenä. Tattarin erinomaisuudesta lisää tarinaa tuonnempana, mutta esitelläänpä vielä kertaalleen nämä jo mainitut säästeliään elämän kestosuosikit faktoineen, vinkkeineen ja resepteineen. En pyri kaiken kattavaan käsittelyyn sikäli kun tiedot valtatiet ovat kaikille internetissä helposti avoimina, mutta tuon esiin jotakin jonka olen itse kokenut tärkeäksi.

HAMPUN SIEMENET

Erinomaisena proteiinin lähteenä ja sisältäen kaikki keholle välttämättömät aminohapot, hamppu epäilemättä riittää ravintona aika pitkälle. Niin pitkälle minun ei ole tarvinnut kuitenkaan mennä niin kuin se tarinan mies, että olisin jättäytynyt pelkälle hampunsiemenravinnolle, mutta koska pitkään oli tilanne pikkukaupungissa niin ikävästi ettei ravintohamppua oikein mistään saanut tottui sitä hamstraamaan sitten isompia määriä sieltä mistä kerralla sai. Hampunsiementen hamstraaminen huipentui muutama vuosi sitten pyhiinvaellukseen Kaarlo Impolan tilalle Sastamalaan ja sieltä sitä on tullut sen koommin hankittua muutaman kymmenen kilon säkki per vuosi. Kyseessä ei ole luomutila, mutta kestävään kehitykseen ja ekologiseen viljelyyn sitoutunut tila kumminkin ja sen verran reilusti ja avokätisesti Kaarlo on vakioasiakastaan aina kohdellut, että kelpaa suositella. Sitäpaitsi lajike on pehmeäkuorinen ja siksi helpompi pureksia.

­­Hampunsiemenreseptejä on netti pullollaan, mutta itse olen käyttänyt sitä eniten villivihannespeston raaka-aineena. Kuten sanottu, ihmiset tuntuvat usein vierastavan hampun siemenen oudohkoa, ehkä vähän tympeää, makua raakana ja siksi se kaipaa mielestäni pientä käsittelyä. Valitettavasti tämä tarkoittaa siemenen hienoista paahtamista ja suolaamista ravintoarvojen kustannuksella, mutta näin saavutettu koukuttava makean suolainen popcornimainen twisti on sen arvoista. Hyvä lisä paahdettuna myös salaatteihin tai risottoihin ja vastaaviin ruoanvalmistuksen lopussa.

IDÄTTÄMINEN

Itse olen oppinut varsin myöhään mitä kaikkea oikeastaan voikaan idättää ja pidän kaikkein eniten vihreistä linsseistä, luomuherneistä, mungpavuista, kokonaisesta tattarista ja härkäpavuista. Herneet ja härkäpavut yleensä vielä kiehautan vatsanväänteiden välttämiseksi ennen tarjoilua vaikka moni ei koekaan sitä tarpeelliseksi. Siinä myös kuolee elävä ravinto, mutta joka tapauksessa raaka-aineen rakenne on idätettynä parempi ja keittoajan energiaakin säästyy parhaimmillaan tuntitolkulla.

Herneet ja pavut kaipaavat idätykseen jotakin tarkoitukseen suunniteltua idätysastiaa, ritilää, siivilää tai vaikka höyrystyskattilaa eli­ paljon ilmaa ympärilleen, mutta useampia ­­ituja on mielestäni helpoin idättää isoissa puhtaissa lasipurkeissa. Ensin olen liottanut ituja vaaditun ajan (yleensä n. 8 tuntia), sitten siivilän avulla kaatanut veden purkista pois, huuhdellut ja huljutellut niitä runsaassa vedessä aina muistaessani (vähintään kerran päivässä), kaatanut siivilän läpi veden pois (huolellisesti ettei liikaa kosteutta jää) ja jättänyt lasipurkin kyljelleen suu auki hämärään ilmavaan hieman viileään huoneenlämpöön. Lopuksi, kun idut ovat kasvaneet, purkin voi sulkea ja siirtää jääkaappiin missä ne säilyvät hyvinä monta päivää. Niitä voi ja kannattaakin yhä huuhdella välillä.

Esimerkiksi viiden litran lasipurkissa saat kasvatettua jo mahtavan  määrän ituja. Monilla ihmisillä ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä itujen kasvatteluun, mutta kun pääset itse rytmiin, voit samalla vaivalla tehdä itse enemmän ja viedä valmiista sadosta lahjoja naapureille tai ystäville näin lisäten yleistä hyvinvointia.

Nousevalla kuulla itujen sanotaan kasvavan reippaammin.

KIKHERNEKEITTO IDÄTETYISTÄ HERNEISTÄ

kolme kourallista luomukikherneitä
vettä
suolaa
luomuvoita
korianteria

Idättele herneitä muutama päivä. Keitä valmiiksi itäneet kikherneet kiehuvassa vedessä n. 5 min. Lisää kunnon nokare voita ja mausta suolalla ja korianterilla.
Tämä on ehkä yksinkertaisin resepti ikinä, mutta itäneet kikherneet on vaan niin hyviä!



Kaikessa viattomuudessaan,
kuin vastasyntyneet,
on siinä lempeä ja herkkä uhri,
nöyrän idättäjän lautasella.

TATTARI

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos budjettikysymyksiä ja kestävän kehityksen edellytyksiä mietitään niin meidän kannattaisi ottaa oppia monessa asiassa idästä. Venäjällä kotitarveviljely on pelastanut ihmiset lukuisien kriisien yli ja siellä osataan yhä laatia ruokalautasen sisältö usein taloudellisekologisesti viisaammin. Esimerkkinä tattari – yksi slaavilaisen keittiön kulmakivistä – ihmevilja, joka ei oikeastaan ole muiden viljojen tavoin vilja ollenkaan tai ainakaan heinäkasvi, vaan kaksisirkkainen tatarkasvi. Terveellinen ja vaatimaton kasvi joka ei nopeakasvuisena vaadi juuri lannoitteita eikä kasvinsuojeluaineita, houkuttelee enemmän pölyttäviä hyönteisiä kuin monet muut viljelykasvit ja kaiken lisäksi se on useampia viljoja huomattavasti terveellisempää. Tattari sisältää kaikki ihmiselle välttämättömät aminohapot ja siinä on korkea antioksidatiivisuus –  hapettumiselta suojaava vaikutus. Tattari ei myöskään sisällä gluteenia, jonka vuoksi sopii gluteeniherkille.

Tattaria viljellään kyllä Suomessakin, mutta onnettoman marginaalisesti, joten budjettia tarkkailevan kannattaa ostosreissut suunnata sinne missä tarjontaakin on runsaasti –  eli Venäjälle. Tai pyytää vaikka naapurissa vierailevaa ystävää tuomaan. Tattari eli venäjäksi гречха (grecha) maksaa siellä suhdanteista riippuen n. euron / kg. Kyseinen tattari on yleensä tummaa eli paahdettua eikä siksi sovellu idättämiseen, mutta maku on paahtamisen ansiosta jälleen kerran messevämpi.

Venäläisen tattarin alkuperää on tietysti vaikeampi selvittää, mutta tattarin kohdalla lohduttaa tieto että kasvi ei juurikaan vaadi lannoitteita tai torjunta-aineita viljelyyn.

Tattaria keitetettäessä on hyvä lisätä valmistuksen loppuvaiheessa paljon öljyä tai rasvaa. Oliiviöljy käy, mutta venäläiseen keittiöön kuuluvat yleisemmin auringonkukkaöljy tai sinapinsiemenöljy. Jos rasvaa on liian vähän, saattaa lopputulos jäädä vähän kuivaksi ja ilottomaksi. Tällöin aiheutuu myös helposti ihmisille tattaritraumoja ja pitkässä juoksussa se voi tarkoittaa yhä surkastuvia tattarin viljelyaloja länsimaisen elämyshakuisen ruokakarnevaalin marssijärjestyksessä.

NOKKONEN

Liotettua kuivattua nokkosta.

Kerään nokkosta paitsi hapatteisiin niin mielellään suuria määriä myös kuivattavaksi. Kesäkuun alkupuolella jonakin aurinkoisena aamupäivänä mennään ison (pelkästään tähän tarkoitukseen varatun) lakanan kanssa nokkosniitylle ja napsitaan lakana täyteen nokkosenvarsia. Sitten kun lakana on kukkurallaan täynnä vedetään se varjoon, vähän syödään ja levätään, teetä keitellään. Sitten irrotellaan nokkosen lehdet varsista ja levitetään lakanoiden päälle saunaan tai johonkin kuivaushuoneeseen kuivamaan. Auton lämmityspuhallin tai muu vastaava tuuletin kuivaustilassa nopeuttaa kuivumista huomattavasti vaikka kuivuu ne kyllä ilmankin kun vaan on ilmava tila ja muistaa käydä pöyhimässä kasoja. Kuivat nokkosenlehdet voi kääräistä lakanaan ja kantaa vaikka sisälle kaapin päälle säilytykseen. Tällaisesta päivän saaliista nokkosta pitäisi riittää lisukkeeksi satoihin ruoka-annoksiin.

Talvella kuivat nokkoset voi liottaa vedessä jolloin ne on taas melkein kuin tuoreita ja käytettävissä hummuksiin, levitteisiin, lettuihin, keittoihin, patoihin ym. ym. Liotus- tai nokkosen keitinvettä ei kannata heittää pois vaan sen voi juoda tai käyttää ruoanlaitossa, hiustenpesussa tai vaikka kasvien lannoitteena.

Huom. Älä kerää nokkosta ravintokäyttöön kovin mehevämultaisista tai typpipitoisista paikoista haitallisten nitraattien takia!

VALKOSIPULINEN NOKKOS-TATTARISOTTO
n. 20:lle hengelle

pussillinen (n. 800 g) kokonaisia paahdettuja tattarisuurimoita (ven. гречха)
n. 3 litraa kuivattuja nokkosenlehtiä liotettuna
nokkosten liotusvettä
valkosipuli
oliivi- tai muuta ruokaöljyä
suolaa
mustapippuria

Laita päivää tai paria aiemmin nokkosenlehdet likoamaan suureen astiaan. Siivilöi nokkoset ja ota liotusvesi talteen. Keitä tattarit kattilassa nokkosen liotusvedessä. Noin 1 osa tattaria ja 2 osaa nestettä.
Lisää nestettä tarvittaessa. Loppuvaiheessa lisää joukkoon reilusti öljyä tai voita ja hienonna joukkoon nokkosenlehdet, valkosipuli. Lisää mausteet. Anna tekeytyä kannen alla ennen tarjoilua välillä rakkaudella hämmennellen.

HÄRKÄPAPU

Samoin kuin tattari, on härkäpapu ravitseva, mutta kokkailijalle hieman haastava raaka-aine. Härkäpapukin on sellainen, että ilmeisen korkean hiilihydraattipitoisuuden takia se tahtoo jäädä keitettynä kuivakaksi muonaksi. Siksi öljyn tai rasvan käytössä ei tule säästellä ja keitoksen loppuvaiheessa saa sekoitella pataan runsaasti esim. oliiviöljyä tai mahdollisesti myös kermaa tai kasvikermaa.

Juuri tämän ihmeellisempiä niksejä härkäpapu ei kuitenkaan valmistukseen vaadi ja on siksi hyvin käyttökelpoinen ja tuhti proteiinipitoisen ravinnon lähde. Toisaalta onhan härkäpapu  palvellut maata viljelevää ihmiskuntaa jo sen olemassaolon alkuhämäristä asti ja ansaitsisi sikäli osakseen vielä juhlavamman kattauksen. Oodina vaatimattomalle härkäpavulle sekoitamme juhlavaan härkäpapupataan myös luomusitruunaa, luomuappelsiinin paloja (ja kuorta raastettuna), makeita taateleita, inkivääriä, kanelin kuorta, savustettua paprikaa, sahramia ja muita hienoimpia saatavilla olevia mausteita.

Härkäpapua voi myös idättää ja idätettynä sen ravintoarvot pääsevät huippuunsa. Härkäpavun tiedetään sisältävän hyödyllisiä hermovälittäjäaineita (GABA ja L-DOPA), jotka auttavat mm. säätelemään verenpainetta, sydämensykettä ja mielialaa. Kun papujen idättäminen nostaa konsentraatiota, alkaa pitoisuudet olla jo huomattavia. Mikäli vatsa kestää raakoja ituja, voi kourallisessa tuoreita härkäpavun ituja siis piillä merkittävä mielihyvähormonin lähde.


lähteet:
Wikipedia
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/21541-tattari-on-hyvan-olon-ruokaa
http://blog.hamk.fi/kotimaiset-valkuaiskasvit-ihmisravitsemuksessa/